Tämän artikkelin tarkoitus on valottaa kansantajuisesti sudensukuisten koiraeläinten välille syntyviä laumahierarkioita sekä niiden tarkoitusta. Dominanssi on ollut koko suden ja koiran tutkimushistorian ajan aihe, joka nostaa toistuvasti päätään. Se herättää kysymyksiä erityisesti koiranomistajien keskuudessa. Moni on pohtinut muun muassa omaa asemaansa koiran silmissä, sekä sitä, voiko itse vaikuttaa oman koiransa hierarkiakäsitykseen.
Kokeeko koira olevansa ”vallassa”? Johtuuko hankala käytös johtuusongelmasta tai koiran dominanssista?
Viime vuosikymmeninä koko hierarkian olemassaoloa on yhtäältä kyseenalaistettu, toisaalta todisteltu. Aiemmin dominanssiksi tulkittaville käytöksille on löydetty selityksiä muun muassa resurssiaggression, psyykkisen huonovointisuuden tai yksinkertaisten väärinymmärrysten kautta. Aihe ei olekaan aivan yksinkertainen, ja tutkimuksiin perehtymättömän koiranomistajan voi olla vaikea navigoida ristiriitaisten tietolähteiden keskellä. Sen lisäksi dominanssi ja hierarkia ovat tieteessä jokseenkin tarkkaan rajattuja käsitteitä, eivätkä ne aina tarkoita samaa, kuin arkisessa puheessa. Tässä artikkelissa käydään läpi muutamia koiraeläinten dominanssitutkimuksen kehityskaaria sekä tämänhetkisiä käsityksiä siitä, mitä dominanssi on, ja miten se vaikuttaa ihmisen ja koiran arkeen.
Jos et halua perehtyä aiheeseen koko laajudeltaan, artikkelin lopussa on kappale koiran ja ihmisen välisisestä hierarkiasta. Suosittelen kuitenkin lukemaan myös yleiskatsauksen tutkimuksista, koska se auttaa huomaamaan nykyaikaan jääneitä puolitotuuksia ja ymmärtämään, miksi dominanssia on helppo tulkita väärin.
Rudolf Schenkelin susitutkimus (1947)
Ensimmäiset tiedemaailmassa laajalle levinneet käsitykset suden (ja myöhemmin koiran) sosiaalisesta käyttäytymisestä pohjasivat Rudolf Schenkelin havaintoihin vangittuna elävistä susista. Schenkelin tarkkailemat sudet oli koottu eri laumoista samaan aitaukseen, jossa susien välille kehittyi aggressiiviseen dominanssiin pohjaava hierarkia. Tämän perusteella Schenkel päätteli susien järjestävän välilleen sosiaalisen rakenteen, jossa vahvin ja aggressiivisin on alfayksilö. Teorian mukaan loput sudet saavat ruokaa ja muita resursseja silloin, kun alfa niin sallii. Tämä olikin ensimmäinen tieteellinen tutkimus koko eläinlajin sosiaalisesta elämästä, vasta reilut 70 vuotta takaperin.
Alfalla viitataan tieteellisessä tutkimuksessa eläimeen tai eläimiin, joiden aloitteita muut ryhmän jäsenet toistuvasti seuraavat. Muutkin ryhmän jäsenet saattavat tehdä aloitteita, ja niitäkin voidaan seurata, mutta alfan aloitteita (esim. siirtyminen, saalistuksen aloitus, lepo) seurataan useammin, kuin muiden. Se ei siis viittaa ylivaltaan tai määräämiseen, vaan todennäköisyyksiin.
Myöhemmin tutkimuksen päätelmät tulivat tunnetuiksi mm. David Mechin kirjan The Wolf (1970) keräämän huomion vuoksi. Kirjassa esitetyistä väitteistä on myöhemmin saatu vaikutteita myös fiktiiviseen kerrontaan, kuten elokuviin ja kirjallisuuteen. Tämä on omalta osaltaan juurruttanut käsitystä susilaumoissa vallitsevasta väkivaltaisesta valtataistelusta. Erityisesti viihdeohjelmat vaikuttavat luoneen sekä television että elokuvien kautta ajatusmaailman, jossa susi tai koira alituiseen kärkkyy merkkejä heikkoudesta ja yrittää nousta valta-asemaan. Ehkä merkittävin kansainvälinen juurruttaja tälle ajatukselle on viime vuosina ollut César Millán ja hänen Koirakuiskaaja -ohjelmansa. Millanin koulutusmetodeja ja tietotaitoa on kritisoitu epätieteellisyyden ja ennen kaikkea epäeettisyyden vuoksi, eivätkä ne Koirakuiskaajan aikaan pohjanneet tutkittuun tietoon.
Schenkelin löydökset todettiin nopeasti puutteellisen tiedon pohjalta laadituiksi. Luonnossa elävien susilaumojen havaittiinkin olevan pääsääntöisesti rauhanomaisia ja läheisiä perheyksikkönsä sisällä. Havaittiin, että vankeudessa elävien, toisilleen vieraiden susien laatima hierarkia ei ollut lainkaan samanlainen, kuin luonnossa elävillä laumoilla. Myös David Mech on myöhemmin ilmaissut harmiaan virheellisen tiedon levittämisestä. Valitettavasti nämä korjausliikkeet eivät ole saaneet yhtä suurta huomiota kuin alkuperäinen julkaisu, jonka harmillisia jämiä tapaa vielä tänäkin päivänä. Mech on sittemmin yrittänyt korjata virheensä muun muassa aktiivisella eläinsuojelutyöllä ja korjatuilla julkaisuilla.
Schenkelin havainnoimat sudet käyttäytyivät siis omalla tavallaan luonnonmukaisesti ympäristössä, joka ei ollut niille lainkaan luonnollinen. Ne olivat liian lähellä vieraita susia ilman mahdollisuutta hajaantua, eikä niillä ollut riittävästi virikkeitä. Nykyisin on todistettu, että Schenkelin havainnoimat väkivaltaisuudet ovat nousseet olleet tapa muodostaa hierarkia ympäristössä, jossa pahoinvointi esti eläimiä toteuttamasta itseään luonnollisesti. Tutkimusta on verrattu siihen, että ihmisen perherakennetta tutkittaisiin amerikkalaisessa vankilayhteisössä.
Susien perhehierarkiasta ei siis saatu realistista kuvaa, mutta Schenkelin tutkimuksen (sekä Mechin kirjan) kaiut kuuluvat edelleen koiranomistajien keskuudessa. Tämä näkyy esimerkillisen hyvin siinä, että myös Millan pohjasi oman televisio-ohjelmansa logiikan samoille periaatteille, vaikka tiedemaailma oli jo todennut tutkimuksen virheelliseksi. Koirien kannalta ikävää tässä ilmiössä on ollut se, että useita omistajia on (virheellisesti) ohjattu alistamaan koiraansa väkivallan ja pomottavien sääntöjen avulla. Schenkelin tutkimus poiki siis ajatuksen, jonka mukaan ihmisen tulisi aktiivisesti, vangittua sutta jäljitellen, pitää väkivallan ja pelon kautta yllä asemaansa koiransa johtajana.
Dominanssihierarkian kiistäminen
Vuonna 2009 John Bradshaw kollegoineen tutki 19 villikoiran laumaa selvittääkseen tarkemmin koirien sosiaalista käyttäytymistä. Aineiston pohjalta laadittiin teoria, jonka mukaan koira ei muodosta ollenkaan laumansisäistä vakaata sosiaalista arvorakennetta, eli hierarkiaa. Tutkimus ei ollut ensimmäinen Schenkelin teoriaa kyseenalaistanut, mutta se oli ensimmäinen täysin dominanssin kiistävä tutkimus, joka levisi laajalle yleisölle. Teoria levisi nopeasti sekä harrastajien että ammattilaisten keskuudessa helpottavana tuulahduksena niille, joille koiran aktiivinen alistaminen oli moraalisesti sietämätöntä. Tämä vaikuttaakin vähentäneen huomattavasti koiriin kohdistunutta väkivaltaa koulutustilanteissa, ja aiemmin dominanssiksi miellettyjen eleiden tulkinta oli nyt resurssien puolustamista, pelkoa tai stressiä.
Tästä seurasi voimakas ja jokseenkin tunneperäinen vastustus kaikkea hierarkiaan viittaavaa kohtaan. Samalla heräsi myös vastareaktio ”vanhan liiton” koiranohjaajissa ja kouluttajissa: uutta tietoa levittäviä moitittiin kukkahattutädeiksi, kun taas uudempi koulukunta haukkui vanhoja tapoja koiranhakkaukseksi. Syntyi ääripäitä ja äänekkäimmät oman näkökantansa ajajat menivät yksi toistaan pidemmälle – joidenkin mukaan koiria ei saanut kieltää lainkaan, toisten mukaan tavallinen ruokakin piti ansaita kohtuuttomilla suorituksilla. Joskus koiria yksiselitteisesti hakattiin ja kuristettiin, tai annettiin sähköpannasta. Tähän ääripäiden väliin on jäänyt valtaosa koiranomistajista, jotka eivät ole ymmärtäneet oikein kumpaakaan osapuolta. Pitääkö rakasta perheenjäsentä oikeasti satuttaa niin raa’asti? Vai eikö sitä saa edes kieltää?
Vaikka Bradshawn tutkimusta seurannut selkeä parannus koirien hyvinvoinnissa onkin ollut itsessään positiivinen seikka, tutkimuksen tulkinta ja teoria on todettu myöhemmin virheelliseksi. Tämä luokin hankalan asetelman, sillä on käynyt ilmi, että niin dominanssivastaiset kuin vanhan liiton kouluttajatkin ovat olleet jokseenkin väärässä. Vastakkainasettelu on päätynyt hieman epätyydyttävään ”tavallaan oikeassa” -tilanteeseen.
Bradshawn tutkimusaineistoa on nimittäin käyty läpi myös jälkeenpäin, ja on huomattu, että tutkituilla koirilla ilmeni sittenkin melko selkeitä merkkejä hierarkiasta. Myöhemmissä tutkimuksissa (mm. Schilder ja kumppanit, ”Dominance in domestic dogs revisited: Useful habit and useful construct?”) Bradshawn esittämiä tulkintoja on kyseenalaistettu ja myös Bradshaw itse on uusinut kantaansa. Lopputulos ruohonjuuritason ammattilaisiin on kutakuinkin sama kuin aiemmalla Schenkelin tutkimuksella. Aiempi käsitys on ehtinyt jo juurtua, ja on vaikea muuttaa kantaansa jos sitä on jo hampaat irvessä puolustanut.
Kumpaakin ääripäätä on siis tarkasteltu tavalla tai toisella. Tutkimuksia on jo aiemmin mainittujen lisäksi lukuisia muita, mutta yksinkertaisuuden vuoksi käyn niitä tässä tekstissä läpi vain pääpiirteittäin. Osa tutkimuksista on ilmaiseksi kenen tahansa luettavissa.
Haluaisin ohjata tässä samalla aidosti aiheesta kiinnostuneet kaivelemaan varsinaisia tiedejulkaisuja – tässä tekstissä ei mitenkään voida käydä läpi kaikkia kantoja, joita tutkijat ovat vuosikymmenten aikana punninneet.
Miten hierarkia näkyy?
Suden perheyksikkö, eli lauma
Koiralaumojen välisissä hierarkiajärjestelmissä esiintyy vaihtelua, joka ei aina seuraa käteviä kaavioita. Geenit nimittäin vaikuttavat paljon siihen, miten hyvin koira pystyy vielä laatimaan esi-isiensä mallin mukaisia laumayksiköitä. Sekavammaksi sopan saa vielä se, että koirat eivät aina ymmärrä toisiaan, eivätkä koirat ole yhtä taitavia siirtämään sosiaalisia taitojaan eteenpäin kuin sudet. Useat alkukantaiset rodut ymmärtävät luonnollista hierarkiarakennetta yleensä suhteellisen hyvin, mutta mitä jos ne kohtaavat vaikkapa villakoirayksilön, joka ei kykene ymmärtämään sitä lainkaan? Voidaanko silloin puhua edes johtajuudesta tai hierarkiasta, vai elävätkö eri rodut aivan eri maailmoissa?
Suomeksi aihetta on laajemmalle yleisölle esitelty viimeksi Katriina Tiiran kirjassa ”Koirien käyttäytyminen ja persoonallisuus”. Tiira tuo kirjassaan esiin useita tässäkin tekstissä läpikäytyjä seikkoja. Hän nostaa esiin muun muassa suden ja koiran välisiä yhtäläisyyksiä ja eroja myös hierarkian muodostamisessa. Muita tässä kappaleessa esiintyviä tietoja saa myös yllämainitusta Schilderin ja kumppaneiden (2014) tutkimuksesta, sekä Bradshawn ja kumppaneiden (2015) vastauksesta tuohon tutkimukseen. Suorat linkit tutkimuksiin löytyvät artikkelin lopusta.
Koiraeläimellä hierarkia turvaa laumayksikköä sisäisiltä ongelmilta. Vakiintunut arvojärjestys vähentää eläinten välisiä yhteenottoja, sillä hierarkiassa resursseista ei tarvitse kilpailla, vaan ne voidaan jakaa eläinten kannalta suhteellisen selkeästi – joskin epätasaisesti. Arvoasteikossa korkeammalla olevat vaikuttavat eniten siihen, miten jako toteutetaan. Koiraeläimistä puhuttaessa on selkeintä lähteä liikkeelle sudesta, joka toimii ikään kuin pohjana siitä eriytyneille koiraroduille.
”Puhtaimmassa” muodossaan hierarkia on vakiintunut sosiaalinen arvoasteikko, johon ei yleensä kuulu väkivaltaa. Susilaumassa eli -perheessä alfayksilöt muodostuvat emosta ja isästä. Vanhemmat määrittävät koska pesässä herätään, koska lähdetään metsälle, koska puolustetaan reviiriä ja kuka saa minkäkin verran yhteisistä kaadoista. Ainakin silloin kun ovat läsnä, muussa vanhimmat sisarukset ohjaavat toimintaa, ja järjestys rakentuu uusien, pienempien hierarkioiden kautta.
Susilla urokset ja naaraat muodostavat vetoketjumaiset, rinnakkaiset hierarkiat – yleisesti ottaen urokset ovat hierarkiassa ylempänä, mutta vanhemmat naaraat ovat nuoria uroksia ylempänä. Jokaiseen laumaan muodostuu omanlaisensa hierarkia, joten täysin tarkkaa ja ennustettavaa kaavaa ei voi laatia. Hierarkia on esillä enimmäkseen silloin, kun tulee kysymys resursseista, kuten ruoasta. Arkisissa toimissa sudet tuppaavat seuraamaan sitä, joka kunkin tehtävän osaa parhaiten – yleensä siis vanhempaa yksilöä, joka täten on kokenut ja kunnioitettu.
Ikä on tärkeä vaikuttaja arvojärjestyksessä sekä susilla että koirilla. Vanhemmat tai kokeneemmat yksilöt ovat hierarkiassa ylempänä ja toimivat samalla opettajan roolissa nuoremmille. Korkea-arvoiset voivat joskus puuttua alemman portaan tapahtumiin. Ne saattavat esimerkiksi ottaa vanhemmalta jälkeläiseltä ruokaa ja antaa sitä nuoremmalle, hierarkiassa alempana olevalle yksilölle. Monesti käykin niin, että lauman arvojärjestyksessä alimpana olevat – eli pennut – syövät ensin, tai välittömästi alfaparin jälkeen. Jos se on mahdollista, sudet syövät yhtä aikaa, niin paljon kuin kukin ehtii ja jaksaa.
Kiistatilanteissa alempana arvoasteikossa oleva voi esittää alistumiseen liittyviä mielisteleviä eleitä: vinhaa hännänheilutusta, hännän vetämistä jalkojen väliin, kumaraa asentoa, katseen väistämistä ja virnistelyä. Susilla ja joillakin alkukantaisemmilla koiraroduilla näkee usein myös selälleen kääntymistä ja virtsaamista. Kesyyntyneemmillä koiraroduilla näitä eleitä näkyy vaihtelevasti, yleisimpänä kasvojen nuoleminen ja kyyristynyt hännänheilutus.
Hierarkian olemassaoloa ja ilmenemistä ei kannata tulkita liian ihmismäisesti. Ihmisen arvoasteikkokulttuuriin kuuluu valitettavasti se käsitys, että yhteiskunnassa ylempänä oleva on olemassaan arvokkaampi, kuin alempana oleva. Tällaisen ajattelun ei kannata antaa tunkeutua koiraeläinten maailmaan. Hierarkia ei estä välittämistä tai kiintymyssuhteiden rakentumista, ja se on lopulta perhe, eikä sotilaallinen yksikkö tai työyhteisö. Lopulta susilaumakin elää ison osan vuodesta hierarkian pohjalla olevia pentuja varten, muun muassa elinympäristön valitsemisen ja jälkikasvun kasvattamisen kautta. Vaikka pennut eivät tee päätöksiä tai jaa resursseja, ne saavat silti kaikilta arvoasteikossa yläpuolella olevilta huomiota ja huolenpitoa, erityisesti huipulla olevalta alfaparilta.
Susilauman hierarkiassa ilmenee eniten formaalia (eli muodollista) dominanssia, jossa arvoasteikko havaitaan ensisijaisesti alhaalta ylöspäin. Arvoasteikko voidaan siis nähdä alistumiseleiden kautta, eikä siitä, kuka öykkäröi ja möykkää enemmän muille. Toisin sanoen se, jota eniten mielistellään, on arvoasteikon huipulla, eikä se, joka eniten kiukuttelee muille. Itse asiassa hankaluuksien tuottaminen liiallisella dominoinnilla tai riitaisuudella on yksi oire, joka edeltää suden lähtöä laumasta. Tämä on luonnollinen uuden lauman perustamiseen liittyvä ilmiö, muttei ainut syy, miksi susi jättää perheensä. Myös rauhanomaisia lähtöjä, vaikkapa kumppanin etsintään, havaitaan säännöllisesti.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö dominoiva eleitä esiintyisi. Ne eivät kuitenkaan esiinny aktiivisena alistamisena, vaan osana susienvälistä sosiaalista näytöstä. Alistuvasta sudesta tulee päällimmäisenä mieleen omistajaansa tervehtivä – joskin karhea ja takkuhäntäinen – koira. Röyhistelyä ja jäyhän dominoivaa asentoa havaitaan silloin, kun hierarkialla on jokin tarve olla esillä. Näitä tilanteita ovat esimerkiksi jälleennäkeminen ja resursseista, kuten ruoasta neuvotteleminen. Muuten susivanhemmat antavat yleensä pentujen retuuttaa itseään ja saattavat esittää nujerrettua kun pennut nujuavat päällä.
Arvoasteikossa voi ilmaantua muutoksia varsinkin pentueen jäsenten välillä. Lisääntyvän parin arvoasteikossa muutokset voivat johtua esimerkiksi siitä, että metsästystä johtava yksilö vammautuu, eikä enää siksi aloita pyyntiä. Hierarkiassa ylempänä olemisessa on omat etunsa, mutta toistaiseksi vaikuttaa epätodennäköiseltä, että koira tai susi juonisi tietoisesti paikkaa norsunluutornissa. Muun muassa Bradshaw esittää vuoden 2015 tutkimuksessaan, että koiraeläinten hierarkiassa esiintyvät alistuvat eleet eivät ole tietoisia. Sen sijaan ne näyttävät liittyvän vahvasti nuoremman ja vanhemman eläimen välillä vallitsevaan riippuvuussuhteeseen. Pentu siis mielistelee vanhempaansa, koska se on pentu ja toinen on aikuinen. Tämä lienee synnynnäistä turvanhakua ja luottamusta, eikä niinkään syvällistä tietoisuutta hierarkian vivahteista.
Hierarkiassa tapahtuu silti muutoksia varsinkin samanikäisten, samansukupuolisten (eli arvoasemaltaan läheisten) yksilöiden välillä. Tämä vaikuttaisi johtuvan enemmän eläinten omista kehittyvistä suhteista ja persoonallisuuksista kuin tietoisesta tarpeesta hankkia valtaa. Suden ja koiran tietoisuutta ei pidetä riittävänä niin kauaskantoiseen manipulointiin, että kumpikaan kykenisi varsinaisesti havittelemaan ylempää asemaa hierarkiassa tulevien etujen toivossa.
Nämä ilmiöt eivät ole kiveenhakattuja ja eri laumojen välillä nähdään vaihtelua käytännöissä. Joskus vanhempien hankala käytös saattaa hajottaa sudet, ja näin yleensä käykin, jos vanhemmat ovat läheistä sukua. Toisinaan toisen vanhemman kuoleminen aiheuttaa muutoksia laumarakenteessa, ja joskus (harvoin) sudet ottavat ulkopuolisia hukkia perheisiinsä. Suurin järkyttäjä hierarkiassa on siis muutos lauman rakenteessa. Onkin hyvä muistaa, että hierarkian tarkoitus on turvata rauha vakiintuneessa yhteisössä. Muutokset voivat tuoda esiin enemmän konflikteja, kunnes nokkimisjärjestys taas selkeytyy ja asettuu aloilleen.
Koiran lauma ilman ihmistä
Koirien keskinäiset hierarkiarakenteet näkyvät parhaiten villikoiralaumoissa, ja villikoirat muodostavatkin valtaosan koko maailman koirapopulaatiosta. Perimä ja ympäristö vaikuttavat paljon laumarakenteisiin. Koirat rakentavat porukkansa keskenään yleensä väljemmin kuin sudet, osittain siksi, että koiran laumautumisen syyt ovat erilaisia kuin sudella.
Susilauman ydin on perhe, jonka jäsenet metsästävät yhdessä, suojelevat yhteistä reviiriään, ja jonka kaikki jäsenet osallistuvat lisääntyvän parin pentujen hoitoon. Koiralauma ei ole yhtä yhtenäinen, ja harvat rodut ovat taipuvaisia saalistamaan suurriistaa yhdessä. Koira ei siis villinä palaudu välittömästi susimaiseksi, vaan muistuttaa käytökseltään enemmän haaskansyöjää ihmisasutuksen liepeillä. Tämä johtuu geenien vaikutuksesta käytökseen, mutta toisaalta myös siitä, että jokaisella villillä sudella on sukupolvitolkulla jatkunut, vanhemmilta opittu tapa elää. Koirilla tämä perinteen ketju on katkennut.
Susimainen yhdessä metsästäminen ja ryhmäpohjaiset metsästystaktiikat puuttuvat villikoiralta lähes tyystin, tai ovat muokkautuneet kauas alkuperäisistä muodoistaan. Lepopaikat eivät aina ole kaikille yhteisiä ja pennuista huolehtii lähes poikkeuksetta pelkästään emo. Voisi sanoa, että susilauma on sulavasti toimiva sotilasryhmä siinä missä koiralauma on kuriton jengi.
Jengivertaukseen liittyen, koiralauma on yleensä myös sisäisesti väkivaltaisempi ryhmä kuin susilauma. Myös vakiintuneissa hierarkioissa havaitaan toisinaan väkivaltaa, joka ilmenee rajumpina tappeluina kuin susien välillä. Tappeluun joutunut koira voi lähteä porukasta kokonaan, tai se voi kuolla vammoihinsa – susillakin vastaavia tapauksia ilmenee, mutta perheestä lähteminen on yleensä seurausta iän tuomasta seikkailunhalusta ja kiihtyneestä hormonitoiminnasta.
Koirilla on tämän lisäksi vaihtelevuutta biologisissa rajoittimissa, eli siinä, kuinka pitkälle ne menevät nähdessään vaikkapa alistuvia eleitä. Jotkin koirarodut reagoivat herkemmin vikinään, pentuihin tai mielistelyyn. Toisilla ne eivät toimi riittävinä rajoittimina, jolloin koira jatkaa väkivaltaista käytöstä. Ihmiselle rajoitteiden puutteesta on voinut olla hyötyä, esimerkiksi pelottomuuden tai periksiantamattomuuden saavuttamisessa. Villieläimelle tällainen ominaisuus on itsetuhoinen.
Tällaisen koiran ymmärrys hierarkiasta voi siis olla hyvä, mutta se menettää herkästi malttinsa eikä osaa lopettaa. Tässäkin seikassa rodulla on suuri merkitys, mutta myös kasvuympäristö vaikuttaa. Voimakkaasti traumatisoitunut tai pentuna liian äkkiä emosta vieraantunut koira on yleensä huonompi ymmärtämään lajitovereitaan.
Koirilla johtajat – eli aloitteentekijät – ovat porukan vanhimpia tai miellyttävimpiä yksilöitä. Niitä seurataan siksi, koska ne tietävät, miten kannattaa toimia, eivätkä ole inhottavaa seuraa. Tämä on koiranomistajan kannalta ehkä tärkein muistettava, jos pohtii, millä tavoin hierarkiaan voi ihmisen ja koiran yhteisessä perheessä vaikuttaa. Se on myös merkittävä yhtäläisyys koiran ja suden välillä – kokenein osaa parhaiten tehtävän X, joten sitä seurataan. Tällöin tosiaan ollaan siinä tilanteessa, jossa yksi susi tai koira voi olla päätöksentekijä kotiympäristössä, mutta joku toinen ottaa vetäjän roolin vaikkapa ruoanhankinnassa. Kokemus ja ikä ovat siis tärkeimmät tekijät myös koiralaumoissa.
Koirien ja erityisesti susien välillä teema on vielä paljon laajempi, mutta tämä käyköön eräänlaisena tiivistelmänä – suosittelen kuitenkin jälleen perehtymään artikkelin lopussa oleviin tutkimuksiin, mikäli aiheeseen haluaa syventyä enemmän.
Koiran ja ihmisen ”lauma”
Moni puhuu myös ihmisen ja koiran muodostamasta perheyksiköstä laumana, yleensä leikkimielisesti. Jotkut voivat kuitenkin pitää itseään aivan vakavasti jonkinlaisena susialfana. Tätä asetelmaa saatetaan pönkittää sillä, että koiria tietoisesti pyritään painamaan alemmas tai paisuttamaan omaa asemaa (lue: egoa) erinäisillä luonnottomilla dominanssinäytelmillä. Tavoitteena on usein saada koirista irti alistuvia signaaleja, mutta tässä kuljetaan heikoilla jäillä. Koira nimittäin osoittaa samoja alistumisen signaaleja sekä alistuessaan että tuntiessaan aitoa hätää tai ahdistusta. Muun muassa Schenkel on myöhemmässä, korjatussa kannassaan (1967) esittänyt alistuvien signaalien myös estävän aggressiota.
Aktiivinen alistaminen ei ole perhekiusaamista parempaa, eikä se vastaa sitä, miten koiraeläimet luonnossa käyttäytyvät. Koiraa ei siis voi alistaa luonnollisesti, koska koirat eivät itsekään aktiivisesti alista toisiaan, jollei niillä ole ongelmia kivun tai psyykkisen terveyden saralla. Dominanssinäytökset tulevat luonnollisena esiin tällaisissa tilanteissa:
”Saanko ottaa tämän?”
”Et.”
Jos koira ymmärtää jonkin signaalin, joka tarkoittaa kieltoa, siltä on jo rajattu resurssi. Se on jo osoittanut alistuvuuttaan sillä, ettei ole alkanut ajamaan toista pois väkivalloin. Se kuitenkin ottaa haluamansa, jos saa siihen sauman, oli hierarkia mikä hyvänsä. Tämä johtuu siitä, että koiralla ei ole samanlaisia kulttuurillisia sääntöjä kuin ihmisellä, eikä se ymmärrä lakia. Jos jotain asiaa ei vartioida tai syödä, sen voi ottaa.
Kerjääminen ja muu manipulointi eivät ole dominanssia. Koira voi haukkua, koska sillä tympäisee, tai se voi liehitellä, antaa tassua, tehdä temppuja ja muuten yrittää vaikuttaa tilanteeseen. Myös sudet harrastavat tätä, varsinkin jos vastassa on korkeampiarvoinen yksilö. Mielistely ja liehittely ovat alistuvia signaaleja, joilla yritetään taivutella vastapuolta antamaan periksi. Myös korkea-arvoinen yksilö saattaa tehdä tällaisia signaaleja pennuille, ehkä opettaakseen käytöksiä, ehkä leikillään. Kukaan ei ole sitä sudelta kysynyt, eivätkä ne varmaan vastaisi. Aiempi kommunikointi voisi siis mennä myös näin:
”Saanko ottaa tämän?”
”Et.”
”Jos pyydän kauniisti?”
”No ota sitten.”
Dominanssia olisi tällaisessa tilanteessa aggressiivinen päälle puskeminen, johon kuuluu yleensä murinaa ja tuijotusta. Ihmisen ja koiran välillä dominanssiin liittyviä ongelmakäytöksiä hoidetaan samalla tavalla, kuin koiraeläinlaumoissakin: luottamuksen lisäämisellä. Valtaosassa tapauksista dominanssiksi tulkitun käytöksen taustalla on kuitenkin stressi tai kipu, joka on saanut koiran puolustuskannalle. Joskus käytöksen syyt ovat limittäin, ja stressi lisää dominanssin aggressiivisuutta.
Koirasta ihmiseen suuntautuvaa dominanssia näkee useimmin silloin, kun perheeseen saapuu uusi aikuinen. Laumakokoonpano siis muuttuu – aivan kuin susillakin silloin, kun joku kuolee tai kun pennut varttuvat aikuisiksi ja määrittelevät paikkojaan. Syntyy väliaikainen epäjärjestys, josta pyritään järjestykseen.
Luottamuksen lisääminen vakiinnuttaa hierarkiaa samalla tavalla kuin susilaumassakin, eli kokemus ja turvallisuudentunne tekevät elämästä ennakoitavaa ja selkeää. Jos jokin yksilö on toistuvasti luotettava ja sen kautta saavutetaan arvokkaita asioita, syntyy luottamussuhde, joka saa eläimen seuraamaan toista enemmän kuin ennen. Koiraeläinten luonteissa on eroja, ja jotkut voivat olla taipuvaisempia tarttumaan aggressioon, jos kokevat itsensä tai resurssinsa uhatuksi. Tässäkin tapauksessa aggressiivisen käytöksen laukaisee siis kuitenkin huoli, eikä tietoinen ajattelu. Koiralla ei ole mitään mittaria, josta se tarkistaa oman asemansa laumassa, vaan se toimii kokemuksensa varassa – sosiaalinen asema ei siis liity sen egoon samalla tavalla kuin ihmisellä.
Ruoan, lelujen ja lepopaikkojen puolustaminen voivat lukeutua dominanssin piiriin, mutta puolustamista havaitaan riippumatta yksilön sosiaalisesta asemasta. Dominoiva eläin puolustaa omaansa hanakammin, mutta toisaalta niin tekee myös stressaantunut tai nälkäinen eläin. Myös resurssiaggressiota kannattaa hoitaa ensisijaisesti pelon poistamisen, eli luottamuksen rakentamisen kautta. Normaali koiraeläin puolustaa omaansa myös dominoivalta yksilöltä, eikä siinä ole mitään outoa. On koira- ja tilannekohtaista, luopuuko koira omastaan silkan hierarkian vuoksi, eikä ruoan päältä murisevasta koirasta voi vielä yksinään päätellä mitään sen sosiaalisesta asemasta.
Dominoivuudella voidaan arkikielessä viitata siihen, että eläimellä on tapana turvautua väkivaltaan saavuttaakseen resursseja, etuja, huomiota, ja niin edelleen. Dominantti yksilö eli alfayksilö sen sijaan todetaan seuraamalla, kuinka usein se onnistuu hallitsemaan resursseja tai tekemään aloitteita, joita muut seuraavat. Nämä ominaisuudet eivät varsinaisesti tue toisiaan – dominantti yksilö ei voi olla pelkästään dominoiva, vaan sen on pidettävä yllä ryhmän luottamusta. Jos ihmisen suhde koiraan on kestävällä pohjalla, esimerkiksi ruoan ottaminen pois onnistuu yleensä melko mutkattomasti. Jos elämä on kuitenkin pelkkää ruoan varastamista, ennen pitkää koira alkaa puolustautua, koska se oppii odottamaan, että ruokaa lähestyvä ihminen on uhka. Oppimishistorialla on merkittävä vaikutus siinä(kin), miten koiraeläin sosiaalisissa tilanteissa käyttäytyy.
Myös ihmislajin hierarkianmuodostusta on tutkittu, ja siinä esiintyy voimakasta vaihtelua: joillekin auktoriteetit ovat valtava ongelma, joillekin taas tuki ja turva. On mahdotonta sanoa, mikä on koiraeläimen tarkka tunnekokemus kussakin hierarkiassa, eikä sillä oikeastaan ole valtavaa merkitystä – riittää, että löydetään keinot luoda turvallinen ja luotettava ympäristö sekä ihmiselle että koiralle. Dominoivien piirteiden tiedostaminen ja havaitseminen auttaa lähinnä ennakoimaan, miten koiraa kannattaa totuttaa uusiin perheenjäseniin. Koulutettavuuden kannalta ei ole juurikaan merkitystä, kykeneekö koirayksilö muodostamaan toimivan hierarkian vai ei.
Susille ja koirille tyypillinen rituaalinomainen ”muodollinen” dominanssi on ihmiskontakteissa vaikeampaa havaita. Koiran kautta se näkyy yleensä alistumiseleinä, mutta koska tällaisessa vuorovaikutuksessa vain toinen osallistujista on koiraeläin, kokonaisuus ei pääsy näkymään oikeastaan koskaan. Tämän vuoksi on mahdotonta sanoa, minkälaiseksi koiran ja ihmisen välinen vuorovaikutus voisi kehittyä, jos kommunikaatio olisi samanlaista.
Esimerkiksi jälleennäkemistilanteissa havaitaan koiraeläimillä eräänlaista rituaalia, jossa dominantti yksilö ottaa jämäkän ja pystyn asennon samalla, kun alisteisessa asemassa oleva osoittaa alistumissignaaleja. Tämä on melko äärimmäinen esimerkki, sillä joskus dominantti osapuoli saattaa osallistua jälleennäkemisen iloon esimerkiksi nuolla naamaa, heiluttaa häntää tai olla muuten innostunut. On epäselvää, minkälainen tunnetila saa dominantin yksilön ottamaan tällaisessa tilanteessa jäyhemmän asennon, mutta tietoista pomottamista se tuskin on, eikä sitä havaita kaikissa kohtaamisissa.
Pääpiirteittäin elekieli näyttää jännittyneeltä, ja voisi teoriassa muodostua myös siitä, että vanhempi yksilö valmistautuu nuoremman päällekäyvään tervehtimiseen. Tässä olisi järkeä erityisesti niissä tilanteissa, joissa ikäero on suuri ja vanhemmalla voi olla jo iän tuomia kipuja, jotka vaivaavat rajussa tervehdysleikissä. Ihmisen ei joka tapauksessa ole syytä yrittää ottaa käytöksestä mallia, koska se voi johtaa myös tappeluihin, eikä siitä ole ihmisen ja koiran välisessä vuorovaikutuksessa hyötyä.
Käytös voi liittyä myös vanhemmuussuhteeseen, koska huulien lipominen voi laukaista aikuisessa koiraeläimessä oksennusreaktion, ja kehittyä vasta myöhemmin tuntemaksemme alistumissignaaliksi. Koiranomistajan kannalta tärkeintä on kuitenkin huomioida, että vastaavaa tilannetta ei ole mahdollista rakentaa ihmisen ja koiran välille sellaisena, kuin se esimerkiksi susien välillä ilmenee.
Tälle ei ole myöskään perusteltua syytä, koska voimme vaikuttaa hierarkiaan huomattavasti helpommin suunnittelemalla koiran kanssa eloa siten, että arki lisää koiran luottamusta ja halukkuutta seurata aloitteitamme. Tällainen arki muodostuu yleensä luonnostaan jo siitä, että olemme koiran kanssa tekemisissä, ja tarjoamme sille ruokaa, vettä ja kokemuksia. Kuten sanottu, koiran sisällä ei ole dominanssimittaria, eikä arvioi asemaansa hetki hetkeltä. Dominanssiin liittyvät luonteenpiirteet voivat saada sen reagoimaan kärkkäämmin tilanteisiin, joissa se kokee perheenjäsenensä, ruokansa, turvapaikkansa tai itsensä uhatuksi.
Nämä luonteenpiirteet voivat johtaa siihen, että koira päätyy hierarkiassa korkeammalle, ja ne lisääntyvät käytössä. Niistä ei kuitenkaan pääse eroon vastaamalla tuleen tulella, vaan puuttumalla juurisyihin, ei käytökseen itseensä. Jos koiralla on taipumusta olla hyökkäävä silloin, kun perheeseen muuttanut ihminen vaikkapa lähestyy omistajaa, täytyy koiralle osoittaa, ettei sen tarvitse huolestua tällaisesta tilanteesta. Kun huoli haihtuu, katoaa samalla myös syy toimia hyökkäävästi.
Vaikka Kershawn tutkimus osoittautuikin virheelliseksi dominanssin olemassaolon suhteen, niin sanottu kultainen keskitie ei asetu vanhan liiton koulutuksen ja Kershawn tulkintojen välille. Vaikka dominoiva käytös on koiraeläimille luonnollista, sen hoitokeinot eivät löydy Schenkelin susitutkimuksen alisteisuudesta. Dominanssin ja hierarkian tärkeys piilee siinä, että ne ovat edullisia ominaisuuksia, ja niihin liittyvä aggressio on lievä haittavaikutus, joka ei kuvaa ilmiötä kokonaisuudessaan.
Hierarkian toimivuus perustuu vakiintuneeseen luottamukseen siihen, että kokeneemmat yksilöt ovat luotettavia ja turvallisia, ja jos ne hallitsevat resursseja, siihen on jokin yhteistä hyvää edistävä syy. Valtaosa hierarkian vaikutuksista näkyy juuri niinä hetkinä, kun eläin ei käyttäydy väkivaltaisesti, mutta huomiomme kiinnittyy herkästi vain poikkeuksellisiin aggressionpurkauksiin, joiden taustalla on usein paljon muutakin kuin dominoivaa käytöstä.
Artikkelin tukena käytetyt tutkimukset:
Schenkel – 1947 – Expressions Studies on Wolves:
Schenkel’s Classic Wolf Behavior Study Available in English
Schenkel – 1967 – Submission: Its Features and Function in the Wolf and Dog:
Click to access pred_Schenkel1967.pdf
Bradshaw – 2009 – Dominance in domestic dogsduseful construct or bad
habit?
Click to access Bradshaw_2009-dominance-in-dogs-good-or-bad-theory.pdf
Schilder – 2014 – Dominance in domestic dogs revisited: Useful habit and useful construct?
Bradshaw – 2015 – Dominance in domestic dogs—A response to Schilder et al. (2014)
https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S1558787815001987
Kirjat:
Katriina Tiira – Koirien käyttäytyminen ja persoonallisuus
Tuire Kaimio – Koirien käyttäytyminen
korvenkoira.net 
http://itpalvelutyrityksille.fi/
TykkääTykkää